Meille tuli koira

Silloin reilut kaksi vuotta sitten meille tuli käymään koira.

Se koira hyppäsi melkein heti sohvalle Mikin paikalle ja kävi nukkumaan. Ihan kuin olisi kotiinsa tullut. Sillä koiralla oli kiilloton, ohut turkki ja hereillä ollessa arkaileva käytös.

Kului viikko. Tuli soitto, että meidät Herra Käpälän kanssa on valittu koiran uudeksi kodiksi. Innolla lähdimme hankkimaan tarvikkeita koiraa varten. Parin viikon päästä koira muutti meille.

Se koira ei osannut heiluttaa häntää. Ei haukkunut.

Pakeni, jos ihminen yritti lähestyä. Paitsi jos ihmisellä oli ruokaa kädessään. Ei uskaltanut ottaa ruokaa kädestä, haisteli vain. Söi ruoan lattialta.

Pelkäsi ulkona lastenvaunuja. Rekkoja. Kovempia pamahduksia. Kovaäänisiä tai nopeasti liikkuvia ihmisiä. Kaikkea, missä on aukkoja: alta avonaisia portaita, viemärinkansia, säleikkösiltoja, porrasritilöitä. Myöhemmin kesällä rullalautoja. Pyöräilijöitä. Skoottereita.

Kolme kuukautta kului. Miki oppi, että uusi koira kuuluu kalustoon. Koira alkoi Mikin esimerkin mukaan heiluttaa häntää, ensin epävarmasti ja vuoden harjoituksen jälkeen jo uskottavasti 🙂 Koira oppi leikkimään rauhassa palloilla, joista oli pitänyt jo aiemminkin. Espanjattaren ominaisuuksiin kuuluu kai sisäänrakennettuna jonkinasteinen pallohulluus.

Se koira oppi haukkumaan ja vetämään hihnassa (joo, huonoa käytöstä on valitettavasti mahdollista opettaa).

Koira oppi, että ihminen ei välttämättä ole pelottava. Ihmisen syliin voi tulla, jos on halipula. Koira oppi, että ihminen suojaa koiraa ulkona pelottavilta asioilta. Että sillan yli pääsee ja namin saa palkaksi. Että portaita saa nuuskia rauhassa ja kun uskaltautuu niille, saa namin palkaksi.

Että ihmisen kädestä voi rauhallisin mielin ottaa ruokaa. Että oman ruokansa saa syödä ahmimatta: sitä ei ryövää kukaan, vaikka syöminen kävisi hitaamminkin.

Että ihminen tulee kyllä takaisin, vaikka lähteekin ainakin viikoksi välillä kauppaan tai menee eri huoneeseen nukkumaan.

Sen koiran turkki paksuni ja alkoi kiiltää puolentoista vuoden jälkeen. Korvatulehduksesta ja silmämunaa tökkivistä ripsistä koira selvisi ja rakastaa edelleen juoksemista. Pronssimitalia koira kantoi ylpeänä kaulassaan yksistä kesän 2015 juoksukisoista kotiin mennessä. Kisakaverien tapaaminen on aivan m a h t a v a a (joskus ei silti vaan tee mieli leikkiä).

Koiran kanssa pitää edelleen olla varovainen ja toimia hitaasti: epävarmuus nousee helposti pintaan eroahdistuksena, hoitotoimenpiteistä pakenemisena ja remmissä ulvomisena.

Silti Pipa on maailman paras koira.

P1080754
AURINGOSSA AINA VARJO SEURAA KULKIJAA – MUTTA PIPA NAUTTII
Mainokset

Herra Käpälä ja ärripurri

Herra Käpälä tuli tänään työmatkalta oltuaan reilut kaksi viikkoa poissa kotoa.

Olipa kerran Pipa, joka tunsi olonsa epävarmaksi. Ihan selvää ei ollut, pitäisikö ruokaa, Oman Ison hajua tai omaa hajua vartioida toisilta koirilta tai ihmisiltä. Oma Iso istui vuosia vain toisessa huoneessa eikä huomioinut Pipaa, tai oli kokonaan muualla ihan hirveän kauan, ainakin vuoden kerrallaan.

Herra käpälä oli välillä poissa kymmenen vuotta. Pipa jo epäili, että elämä olisikin muuttunut kokonaan erilaiseksi. Sitten herra Käpälä tuli takaisin. Kaverikoira Miki oli todella onnellinen, koska piti enemmän Herra Käpälästä. Pipa tunsi olonsa taas uhatuksi: miksi Herra Käpälä huomioi Mikiä enemmän, Oma Iso ei kumpaakaan?

Lenkille oli MAHHHhtavaa lähteä Herran Käpälän kanssa, vaikka Miki lähtikin mukaan. Ulkona on aina paljon koirapostia ja herkkuhajuja. Pipa olisi halunnut kulkea omia polkujaan ja siinä Miki usein hitaampana kulkijana häiritsee. Siksi Pipa ärisi Mikille selän takana, kun oltiin jo melkein kotona. Oman Ison haju tuntui jo silloin ja Pipalla oli paha olo. Miki vaikutti aiheuttaneen Pipalle ongelmia, joten varmuuden vuoksi Pipa ärisi Mikille uudestaan kotiin päästyä.

Eihän siitä nyt mitään tule, että toinen yrittää hyppiä silmille. Oman Ison ollessa lähellä Pipa on aina kuin Naantalin aurinko. Siis omasta mielestään.

pipaaa2